Hei!
Kuukausi jos toinenkin on vierähtänyt aikaa siitä, kun viimeksi kirjoitin kotiopettajattaren sivuille. Essuntasku kävikin jo ihmettelemässä olenko kokonaan lopettanut mutta en toki. On vain niin, että välillä elämämme malja tulee niin ylitsevuotavaksi, että on vain antauduttava virran kuljetettavaksi. Kulku on ollut niin kiihkeää, että kaikki muu on jäänyt.
Nämä pari työntäyteistä kuukautta olen pyhittänyt tulevaisuuden pohdiskelulle, olen tutkaillut itseäni jälleen kerran ja etsiskellyt oman elämäni arvojärjestystä. Kuka minä oikeastaan olen? Olenko yhtä kuin tunteeni? Olenko yhtä kuin ajatukseni? Olenko yhtä sen kanssa, mitä muut ihmiset minusta sanovat? Keskustelutuokiot itsen kanssa ovat olleet hedelmällisiä ja valaisevia. Olen tullut siihen tulokseen, että tunteet tulevat ja menevät. Niitä voi tarkkailla ikäänkuin sivustaseuraajana tempautumatta niiden vietäväksi. Ajatuksetkin tulevat ja menevät. On kuin avaisi ikkunan ja tuulettaisi ilmoille mitä erilaisempia ajatuksia. Minä en kuitenkaan ole yhtä kuin ajatukseni.Todellinen minäni löytyy vielä niidenkin takaa.
Mitä ihmiset sitten näkevät. He näkevät minussa sen mitä haluavat nähdä. Jokaisella on omanlaisensa silmälasit ja jokainen voi luoda ihmisestä haluamansa mielikuvan mutta onko se oikea?
Kyllä on ollut mielenkiintoinen matka raaputtaa pintaa syvemmältä ja matka jatkuu hiljaisina hetkinä, kun elämän pauhu hetkeksi hellittää ja on mahdollisuus nauttia hetkestä.Pikkuhiljaa uskon löytäväni myös sen mitä elämältä haluaisin, mihin suuntaan katsettani suuntaisin, minne polkuani johdattaisin...
Inspiraatiota elämään olen hakenut Italiasta. Mainiolta matkalta Milanoon ja Valamosta, jossa koin mielenkiintoisen moniaistillisen viikonlopun. Kumpainenkin matka avasi silmiäni näkemään elämän monimuotoisuutta. Elää voi niin monella tapaa. Onnellisuudenkin voi saavuttaa monella tapaa.
Kuvat ovat Milanosta, jossa puut kukkivat kevättä ja auringon kulta hyväili pimeästä tulleita matkalaisia.
Inspiroivaa, elämäntäyteistä pääsiäistä teille kaikiile!
Auringon lämmittävä ja hyväilevä valo on kietonut koko tienoon syleilyynsä. Viimeiset valkeat läikät pihanurmella ovat hävinneet, kuin taikaiskusta. Poikien poskien päivettynyt värikään ei lähtenyt suureksi hämmästyksekseni pois pesussa. Pakko se on uskoa! On tullut kauan odotettu, kaivattu kevät!
